Pelisuunnittelija joutuu kohtaamaan itsensä.

Suomalainen on hyvinvoipa eläin. Sellaista sorttia, jota niin sanotut ensimmäisen maailman ongelmat vaivaavat: kaupassa ei ollut sitä oikean tyyppistä jäätelöä, akvaarioonkin pitäisi vesi vaihtaa. Mutta suomalainen tietää kyllä, se suurin niistä on Kuolema: itsemurha vaanii tätä itsetyytyväistä kansaa, sillä mitäpä sitä elellä jos ei ole elämiseen syytä?

Tässä synkän arkisessa laaksossa elävät myös pelisuunnittelijat. Kun con-kausi päättyy ja arki alkaa, niin missä ovat maine ja kunnia, missä ihailevat väkijoukot jotka kannattelevat taiteilijaa hyväksyntänsä laineilla?

Kärsittyään nöyryyttävän tappion larppaajille RooliConissa, pelisuunnittelija on palannut lestilleen. Tavoite: ei enempää eikä vähempää kuin antaa ääni äänettömille, Itä-Euroopan historialle ja myytille jotka anglojen kulttuuri-imperialismi ja Putinin rautasaapas ovat vaientaneet.

Hanikan uusi peliprojekti, työnimeltään “Ruurikin saaga”, on ekspansiivinen immersio varjaagin elämään esihistoriallisella Venäjällä. Pelissä pelaajien tulisi tuta tuulen tuiverrus kasvoillaan, kun viikinkiuroot purjehtivat ylös ja alas jokia, perustavat kaupunkeja ja sotivat bysantteja, petsenekkejä ja milloin ketäkin vastaan. Siitä tulee maailman lavein tarinapeli, dramaattisin vanhan koulun hiekkalaatikko koskaan, ja se lyö kyllä luun kurkkuun niille pääkaupungin larppaajaelitisteille. Saavatpahan sitten nähdä.

Paavo Hanikka istuu nyt tutkijankammiossaan. Paahtaa, paahtaa, pähkinöitä paahtaa, mutta myös tekstiä puskee. Tuleeko mestariteos, joka voittaa Kultaisen Elhendin seuraavassa RooliConissa? Tuleeko hermoromahdus, lähteekö hermoparantolaan ammoisen Liisa Ihmemaassa -peliä väsänneen hengenheimolaisensa kanssa samaan siipeen? Siellä voisivat yhdessä noppia käännellä, ihmetellä että miten niissä on niin monta särmää…