Jälkiapokalyptinen farssi

Biomipartituurin jäljiltä Aavikko on levinnyt vähän joka paikkaan, missä nyt vain ei ole ollut tarpeeksi kaksijalkaisia pitämässä malthusiaanisia kriisejä ja eroosiota kurissa. Nyt Suuri Romaus on kuitenkin jo kaukana takana päin, ja kaksijalkaisten suhdanteet ovat jälleen tasaisessa nousussa. Rannikon jokisuistoja täplittävät Kansojen asuttamat kaupungit, ja jopa Aavikolla elävien Heimojen oleskelussa alkaa olla ajan patinaa silkan räpistelyn sijasta.

Elämä Kansojen keskuudessa on ennakoitavaa ja turvallista, kunhan pitää päänsä alhaalla eikä päädy sotkeutumaan roturiitoihin (kaksijalkaisten välillä, tarkoittaa sanoa), urheiluun tai polidromien väliseen kähmintään. Vaurautta on kertynyt tasaisesti jo useamman sukupolven ajan, mutta poliittinen ja sosiaalinen kehitys on juuttunut polkemaan paikallaan, mikä tekee tilanteesta kiikkerän; Mellipoorin jokisuiston kaislikkokaupungit odottavat vain sopivaa kipinää uudelle Romahdukselle, tai kenties Harppaukselle, kuka tietää.

Aavikko on kuitenkin toinen tarina, siellä voi tapahtua mitä hyvänsä. Heimot selviytyvät tiukkojen perinnäistabujensa varassa, vain rämäpäät seikkailijat uskaltautuvat kokemaan ja löytämään. Monet menehtyvät pelottavien nelijalkaisten kynsissä. Kukaan ei oikein ymmärrä syitä, mutta Aavikolla ajat, paikat ja tunnetut säännöt menevät kaikki sekaisin. Se on paikka, josta hullut, profeetat ja sankarit tulevat.

[Tämä tarvitsee kuvituksekseen optimistisen hullunkurisen näkymän älyllisistä ihmisistä, strutseista ja kenguruista koostuvasta rauniotalousyhteisöstä. Sanomattakin selvää, että siinä pitää olla jotain Elvis-cocacola-settiä, koska rauniotalousyhteisöllä on myös rauniotalouskulttuuri.]

Teema: popkulttuuriparodia, rotusuhteet, yhteiskunta suuren muutoksen kynnyksellä.

“Puskasta saapui Howard Artesialainen, mustakuonoinen, synkkäsilmäinen, miekka kourassaan, varas, ryöväri, tappaja, suurine murheineen ja riemuineen, potkiakseen pitkine koipineen kumoon kaikkien Kansojen muurit ja laiturit.”

Näin mielessään Howard, sillä on tapanaan mutista itselleen omaa sankaritaruaan pomppiessaan pitkiä matkoja kaupunkien välillä. Poikkeuksellisen tummaturkkinen ja äkäinen kenguru kun on, Howard ei ole löytänyt oikein kotia yhdestäkään kaupungista. Menneisyytensä on hämärän peitossa, mutta Heimojen parissa hän viihtyy aina paremmin, aina kunnes alkaa kaipaamaan taas juoksevaa vettä ja iloluontoisten piikojen seuraa.

Howard on vaarallinen hahmo Mellipoorin kaupungeissa, sillä osallistuessaan syrjäisellä keitaalla fantasiakirjailijoiden korttirinkiin hän voitti omakseen Kohtalon. Kohtalo on vaarallinen asia parempinakin päivinä, mutta Mellipoorin suisto on kuin yli-ikäinen korpimetsä, mahtava muodoltaan mutta kasvunsa lopettanut, odottaen vain metsäpalon kipinää.